Luku on hätkähdyttävä. Minulle se aiheuttaa kylmiä väreitä. Sitten tulee suunnaton suru ja lopulta häpeä ja kalman katkuinen hiljaisuus. Sivistynyt Eurooppa ei vieläkään ole niin sivistynyt, että se pitäisi elämää tärkeämpänä kuin kuolemaa. Tästä ei juurikaan puhuta. Se ei ole soveliasta. Miksi olisi? Murha on laillistettua ja hyväksytty. Sitä on jatkunut jo niin kauan, että siitä on tullut elämäntapamurha, päivittäinen osa väestö- ja kustannustehokkuutta.
Entä jos asiasta puhutaan? Jos joku jostain ihmeestä saisi rohkeuden korottaa äänensä. Ensin päät painuvat ja sitten hetken hiljaisuuden jälkeen nousevat uhmakkaaseen vastaiskuun. Alkaa syyllisyyden siirto keskustelua vaativien harteille. Heidät henkisesti lannistetaan ja vangitaan. Pakotetaan uuteen hiljaisuuteen yleisen rauhan nimissä, tarpeettomaan moralisointiin vedoten.
Euroopan luopuessa kristillisestä perinnöstään ja maailmankatsomuksesta se on ajautunut moraalin ja etiikan sisällön uuteen määrittelyyn. Sen on pakko. Se on ainoa tie omantunnon vaimentamiseen. Sitä kun ei voi leikata pois, mutta sen voi uudelleen ohjelmoida. Ongelmaksi jää todellisuus. Tätä kirjoittaessani 144 uutta Euroopan tulevaisuuden rakentajaa on poissa.
Tästä asiasta keskustelu sivistyneesti on Euroopassa lähes mahdotonta ja poliittisen maailman mielestä poliittisesti sopimatonta. Kuitenkin ”Älä tapa.” seisoo uljaana ja tinkimättömästi elämänoikeuden puolesta. Se vakuuttaa: synnin mitta on jo aikoja sitten saavuttanut lakipisteen. Jäljelle jää vain mahdollisuus katumukseen, parannuksen tekoon ja kääntymiseen väärältä tieltä. Jumalan tuomion oikeutus on täyttynyt ja vain hänen pitkämielisyytensä rakkaudessa on ollut suojanamme, mutta kuinka kauan? Sillä murhattujen lapsien veren huuto on saavuttanut taivaat ja saastuttanut maan. Vielä voimme rukoilla. Yksikin rukous vaikuttaa. Sinun rukouksesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti