ARVOKESKUSTELUA TARVITAAN

Helsingin sanomat patistaa Helsingin päättäjiä arvokeskusteluun. On aika miettiä millaiset arvot ohjaavat palveluiden suunnittelua ja verovarojen käyttöä. Kaupungin merkittävin avobarometri on sen talousarvio, jossa me arvotamme ihmiset ja hankkeet. Ohjaako valintojamme inhimillisyys vai kylmä teknokratia. Ei Helsinki sen kummemmin kuin Espookaan ole varaton kaupunki, usein kyllä valintojensa mukaan arvokylmä yhteisö. Yhdessä käänteessä ei ole varaa luoda muutamaa kymmentä hoitopaikkaa vanhuksille, ja sitten hetken päästä on 200 miljoonaa euroa musiikkitaloon. Rahasta ei meidän vanhuspalvelumme tai nuorten mielenterveyspalvelut ole vielä koskaan olleet kiinni. Päättäjien arvoista kaikki päätökset kumpuavat.

PIKAPÄÄTÖKSIÄ JA DEMOKRATIAVAJETTA

Euroopan rahamarkkinoilla kuohuu. Vain hetki sitten euroalueen taloustieteilijät ihmettelivät ja päivittelivät, kuinka Amerikkalaiset olivat saaneet taloutensa sekaisin. Oli paneelia, jossa toinen toistaan fiksummin selitti Amerikan kriisiä. Samaan aikaan oma takapiha oli jo sellaisessa kunnossa, että oli vain ajan kysymys, milloin sotku paljastuu.
Nyt on sitten tehty pikapaketti oikomaan tehtyjä virheitä ja rahoittamaan markkinoita. Valtioiden pääministerit ja rahaministerit yhdessä tekivät sopimuksen, jonka sitten parlamentit joutuvat hyväksymään, ilman juurikaan mahdollisuutta vaikuttaa sopimuksen sisältöön.
Tämä massiivinen 750 miljardin euron rahasto, ei ole mikä tahansa paketti, se on se kaikki mitä nyt on pöytään tuoda. Siis, sekä Amerikan että Euroopan talous on nyt velkaelvytyksen varassa. Eräs viisas mies sanoisi, että joka hiekalle rakensi, sen rakennus sortui. Tuskin mikään kuvaa hallitsemattomia, kontroloimattomia markkinavoimia paremmin kuin hiekka.
Viikonlopun tapahtumat kuvaavat hyvin sitä mikä on edessä: näin iso talousaluetta ei voi hallita lukuisilla pienillä itsenäisillä hallinnon malleilla, edessä on keskuhallintovetoinen järjestelmä, Europan maiden liittovaltio. Vakauden ja turvallisuuden nimissä rakennuttu, mutta hiekalle rakennettu.

FARSSI ESPOON KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Olin eilen Espoon käräjäoikeudessa. Minua syytettiin ylinopeudella ajamisesta. Kiistin syytteet. Ja farssi alkaa. Saavun istuntosaliin. Lisäkseni siellä ovat tuomari ja syyttäjä. Syyttäjä esittää syytteen. Minä kiistän. Paikalle kutsutaan ylinopeuden mitannut poliisi. Tuomari, syyttäjä ja poliisi ovat kaikki tuttuja toisilleen. He naurahtelevat toisilleen ja silmäilevät toisiaan kuin lukion yläluokkalaiset. En meinaa jaksaa uskoa näkemääni ja kokemaani todeksi. Kirjoitan muistiinpanojeni yläkulmaan: olen yksin, tätä juttua ei voi voittaa.
Olen aina ajatellut kunnioittavasti ja ylevästi oikeuslaitoksestamme, nyt uskoni horjuu. Minun ja todistajani lausunto vastaan yhden poliisin lausunto, sen pitäisi kaiken järjen mukaan riittää, mutta ei riitä, sillä vastassa on työyhteisö, ei puolueeton oikeuslaitos. Tämä tunne on vahva. Poliisia kuulustelee työkaveri, kuulustelua arvioi toinen työkaveri ja tuomarina on kolmas työkaveri. Tätä juttua ei voi voittaa, paitsi ehkä, jos olisin se neljäs henkilö, edellisten pomo. Istunto kestää toista tuntia. Poliisin kertomus tapahtuneesta ontuu, hän ei muista tarkasti, hän myöntää tilanteessa olleet epätarkkuuden mahdollisuudet ja hankaluudet. Kahden henkilön todistus vastaan yhden poliisin sana. Poliisilla ei ole mitään todistusaineistoa sanojensa vakuudeksi, paitsi että hän on poliisi. Asian pitäisi olla selvä, mutta ei ole, sillä nämä kolme tuntevat toisensa. Häviän, en siksi että olisin syyllinen, vaan siksi, ettei todistajien sanalle anettu vastaavaa painoarvoa kuin poliisin sanalle. Mietin, kuinkahan mones heidän tuomitsemansa henkilö olin, joka on alusta asti altavastaaja, vailla mahdollisuuksia. Syyttäjä totesi minulle keskusteluissamme: minä olen tottunut luottamaan tähän poliisiin. Siinäpä se. Missä on minun oikeusturvani silloin kun vastassa on näkymättömiä siteitä, jotka ovat todellisuutta väkevämpiä. Ehkä olisi syytä muuttaa kuulusteluprosessia ja käytäntöjä vastaamaan sellaista tilannetta jossa syytetty voisi edes alkeellisesti kokea tulleensa kuulluksi ja huomioon otetuksi. Nyt istuin istunnossa kaveriporukan keskellä, joiden käyttäytyminen saa minut surulliseksi. Onneksi päätöksestä voi valittaa. Tarina jatkuu.

VÄESTÖPOLITIIKAN NOLLATOLERANSSI

Maapallon väestö kasvaa noin 75 miljoonalla vuodessa. Tätä pidetään hälyttävänä ympäristön kannalta, koska jokainen uusi asukas lisää kulutusta ja hiilijalanjälkeä. Vertailuksi manittakoon, että Suomi on Euroopan nopeimmin vanheneva maa. Eikä Euroopalla kokonaisuutenakaan mene hyvin, jos väestönkasvusta vähennetään muslimien runsas syntyvyys, on koko maanosa pian suuri vanhainkoti. Ainoa länsimaa joka kasvaa terveesti, on Yhdysvallat, jossa lasten hankkiminen on vielä tärke osa ihmisyyden tarkoitusta. Enemmän olisin huolissani uusien asukkaiden elintavoista ja kulutustottumuksista, kuin määrästä.
Eräs professori pohti ääneen maailman taantuvan kulutuksessa 80-luvulle. Kysyn: mikä siinä 80-luvussa nyt oli niin kauheaa? Ja olisiko se tosiaan taantuma? Minusta meillä meni aika hyvin 80-luvulla. Muuten, on laskettu että maapallon ruokavarat riittäisivät hyvin 15 miljardille asukkaalle jo nyt. Ainoa este nälän poistamiselle on ihmisen itsekkyys, nimen omaan meidän, länsimaiden asukkaiden haluttomuus auttaa.

NUORIA PELOTTAA TULEVAISUUS

Helsingin sanomat 20.3. pohti kansallisen nuorisotutkimuksen tuloksia. Tutkimukseen osallistui 6500 henkilöä. Nuoret pohtivat tulevaisuutta, yhteiskuntaa ja tulevaisuutta. Mielenkiintoista on, etteivät nuoret ole antaneet periksi nykyisen yhteiskunnan vaatimukselle kulutuksen lisäämisestä ja rahan vallalle. Tulevaisuutemme rakentajat ovat huolissaan luonnonvarojen ehtymisestä sekä yhteiskunnan jakaantumisesta köyhiin ja rikkaisiin, myös yhteiskunnallisuus kiinnosti kahta kolmesta. Minusta yllättävintä oli, että jopa 38 % harjoitti tuoteboikotteja. Lisäksi nuoret halusivat tietää enemmän tuotantoketjujen eettisyydestä. Eli, valikoiva kuluttaminen voisi olla jopa vielä suuremman joukon jokapäiväinen rutiini.
Jos tällainen valikoiva ostoskäyttäytymine on näin suuressa nuorten joukossa todellisuutta, niin tulevaisuudessa ei pelkkä joutsen merkki ole riittävä ostoperuste, vaan tuotteisiin saattaa tulla merkki eetisestä valmistuksesta. Hyvä niin.

VÄKIVALLATTOMUUS - UUSI IHANNE

Vuosi 2009 päättyi Suomessa ja Espoossa surun merkeissä. Hetken olimme maailmanlaajuisen median pääuutinen. Saimme kyseenalaisen uuden tittelin: Euroopan väkivaltaisin kansa. Monet kansainväliset mediat käsittelivät viimevuosien Suomen väkivallantekoja. Erityisesti nyt ihmeteltiin poliittisten päättäjien kyvyttömyyttä reagoida kasvavaan väkivaltaan. Samaa ihmettelin minä. Ja sitten tuli kylmä hiki, minähän olen poliittinen päättäjä, mitä minä olen tehnyt? En juurikaan mitään.
Onneksi on uusien alkujen mahdollisuus. Päätän ryhtyä toimeen ja nostaa keskusteluun Espoon päättäjien keskuudessa ennaltaehkäisevän työn kasvavan merkityksen. Miten nykyinen tilanne voitaisiin käytännössä kääntää väkivallattomuuden ihannoimiseksi. Ei mikään pieni muutos, mutta nyt on hyvä hetki aloittaa.

KUKA AUTTAISI KÖYHÄÄ?

Köyhien auttajia tai niin kuin nykyään sanotaan vähävarainen, on harvassa. Sosiaaliturvan perälauta on murtumassa, kun toimeentulotuen perusteita tulkitaan kunnissa eritavalla ja näin pyritään saamaan aikaan säästöjä. Tukeen budjetoidaan ensi vuodelle suhteelisesti vähemmän kuin todellinen tarve olisi, vaikka tuki on lakisääteinen. Vuoden lopussa on sitten pakko hyväksyttää valtuustossa lisärahaa tukeen, määrärahan loputtua. Todella tehtonta hallintoa.
Sata-komitean tehtävä oli löytää uusi kokonaisratkaisu sosiaaliturvan uudistukseen ja erityisesti vähävaraisten tilanteen parantamiseen. Työ vesitettiin ministeriön toimesta, kun prosessin aikana kaikki pyrkimykset ilmoitettiin mahdottomiksi toteuttaa, liian kalleina. Ei kai ministeriö tosissaan uskonut että sosiaaliturvan ja pienituloisten olojen prantaminen laskisi menoja? Outo logiikka, sanon minä. Komitean jäsente mielestä esitys olisi tuonut pitkällä tähtäyksellä säästöjä niin itse tuen osalta kuin hallinonkin, vaikka olisi aluksi ollut entistä mallia arvokkaampi. Eli, kukapa oikeasti haluaisi auttaa köyhää, paitsi vaalien edellä. Suomeen on syntymässä pysyvä syrjäytyneiden joukko, joka kasvaa vuosi vuodelta. Kehitys on pysäytettävä. Nyt köyhän ainoa turva on kolmannen sektorin puurtajat, jotka eivät komiteoissa viihdy, mutta omaavat sellaista pääomaa sosiaalisektorilta, että sitä olisi ministeriön syytä kuunnella. Taitaa olla korvat tukossa.