Luterilaisen kirkon arkkipiispa Jukka Paarma antoi merkittävän haastattelun, jossa hän toteaa homoseksuaalisuuden olevan synnynnäistä. Näkemys uutisoitiin laajasti mediassa. Ulostulo oli voimakas ja selkeä. Nyt kirkon näkemys ja suunta on tiedossa. Myös vaikutuksista arkkipiispalla on jo näkemys; kirkko tulee jakautumaan.
Ulostulo näyttää harkitulta ja myös seurauksiin kirkko näyttää olevan varautunut, ainakin jollain mielellisellä tasolla. Arkkipiispa siis tietoisesti jakaa oman kirkkonsa, mutta miksi. Onko paine niin jo niin suuri omien joukoista, että hermo petti? Onko kirkon eliitin sisällä jo niin vahva maallinen siipi, että oli pakko astua ulos ja vetää rajalinja Raamatun näkemyksen ja kirkon näkemyksen välille. Nyt näkemykset kulkevat eri suuntiin ja sen arkkipiispa lausunnollaan hyväksyy (vanhurskauttaa), kirkon uudeksi tieksi. Siinä tulkinta ja historiallisuus syrjäyttävät painoarvossa ilmoituksen merkityksen. Samalla tunnustuskirjojen merkitys muuttuu, ne ovat osa kirkon historiaa, mutta niiden ohjauksen ja vaikutuksen annetaan kaventua kirkon näkemyksissä.
Entä nyt? Luonnollinen seuraava askel olisi syntikäsitteen avaaminen: onko synnillä sinänsä merkitystä, sehän on luterilaisen kirkon näkemyksen mukaan synnynnäistä. Se johtaakin jo suurenluokan muutokseen, Kristus joutuisi ”työttömäksi” omassa kirkossaan. Surullista. Toisaalta kirkko on päässyt asettamaansa tavoitteeseensa, olla kansankirkko, jota kansa johtaa. Suunta on selvä, arkkipiispa on puhunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti