Kuka maan huippuvaikuttajista sanoisi sen äänen? Keneltä löytyisi selkärankaa ja rohkeutta myöntää se? Kuka uskaltaisi häpeästä huolimatta myöntää, että etääntyminen kristillisestä arvoperustasta yhteiskunnan kaikilla aloilla on johtamassa sen kaltaiseen arvotyhjiöön, jota emme hallitse.
Nuoret voivat pahoin, mutta eivät pääse hoitoon, vaikka haluisivat.
Ei ole rahaa, sanovat päättäjät.
Nuoret haluaisivat edes joskus olla jonkun vanhemman lähellä, kainalossa.
Ei ole aikaa, sanovat vanhemmat.
Nuoret haluaisivat jotakin elämää suurempaa johon tarttua.
Ei ole mitään pysyvää, sanovat viisaat.
Kyllä on! On rahaa, on aikaa, jos vain arvot ovat kohdallaan. On pysyvyyttä, joka kestää läpi sukupolvien. On jotain joka voisi jälleen kansakunnan sisikunnan muuttaa hyveiden lähteeksi: Jumalan pyyteetön hyvyys.
Mitenhän käy? Syntyykö kivusta nöyryyttä? Avautuvatko silmät?
Löytääkö tämä itseriittoinen Jumalan hyljännyt sukupolvi uudestaan sen perustan, joka meistä aikanaan teki merkittävän kansakunnan?
Löytyykö kansakunnan johtajaa, joka jälleen kehottaa yhteiseen rukoukseen, kun henkiset tienviitat ovat kateissa.
Sitä jään rukoilemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti