MARKKINAILMAN RAHOITUSKUPLA PUHKEAA

Maailman talouden voimat ovat myllerryksessä. Yritysten arvo määritellään erilaisten osien kautta. Näistä merkittävimpiä ovat yrityksen todellinen tasearvo, markkinoiden määrittelemä arvo ja odotusarvo tulevaisuuteen nähden. Nämä yhdessä muodostavat suuren osan yrityksen ns noteeratusta arvosta.

Pitkään jatkunut nousukausi on tuonut yrityksien arvoon markkinailmaa, joka nyt puhkeaa ja yritysten todelliset arvot tulevat näkyviin. Mitä taseessa seisoo, on nyt se todellinen mittari yrityksen taloudesta ja asemasta talouden pelikentällä.

Markkinailman rahoitus on ollut epärealistisella pohjalla. Investointipankit yhdysvalloissa ja Euroopassa ovat rahoittaneet ilmaa, joka nyt poistuu kaikkein kovimmalla tavalla: yksityisen veronmaksajan kukkarosta. Olemme viisaita, jos kysymme: onko markkinatalouden ehdoilla toimiva yhteiskunta kestävällä pohjalla? Tänään, pankkikriisin pyyhkäistessä yli maailman pörssien, on vastaaminen helppoa, EI OLE.

Mikä olisi uusi tie onneen? Vastaan huomenna. Pysy kanavalla.

KUKA PÄÄTTÄJISTÄ MYÖNTÄISI SEN?

Kuka maan huippuvaikuttajista sanoisi sen äänen? Keneltä löytyisi selkärankaa ja rohkeutta myöntää se? Kuka uskaltaisi häpeästä huolimatta myöntää, että etääntyminen kristillisestä arvoperustasta yhteiskunnan kaikilla aloilla on johtamassa sen kaltaiseen arvotyhjiöön, jota emme hallitse.
Nuoret voivat pahoin, mutta eivät pääse hoitoon, vaikka haluisivat.
Ei ole rahaa, sanovat päättäjät.
Nuoret haluaisivat edes joskus olla jonkun vanhemman lähellä, kainalossa.
Ei ole aikaa, sanovat vanhemmat.
Nuoret haluaisivat jotakin elämää suurempaa johon tarttua.
Ei ole mitään pysyvää, sanovat viisaat.

Kyllä on! On rahaa, on aikaa, jos vain arvot ovat kohdallaan. On pysyvyyttä, joka kestää läpi sukupolvien. On jotain joka voisi jälleen kansakunnan sisikunnan muuttaa hyveiden lähteeksi: Jumalan pyyteetön hyvyys.

Mitenhän käy? Syntyykö kivusta nöyryyttä? Avautuvatko silmät?
Löytääkö tämä itseriittoinen Jumalan hyljännyt sukupolvi uudestaan sen perustan, joka meistä aikanaan teki merkittävän kansakunnan?
Löytyykö kansakunnan johtajaa, joka jälleen kehottaa yhteiseen rukoukseen, kun henkiset tienviitat ovat kateissa.
Sitä jään rukoilemaan.

VAALIMEDIA KÄYNNISTYI

Kuntavaalien media käynnistyi eilen. Ilmassa oli palloja, toiveita, unelmia ja protestia. Yleisönä oli ehdokkaita. Peli on avattu.
Jo nyt näki, että medialla on marssijärjestyksensä, kolmen suurimman nokittaminen ja Soinin kehuminen. Muut saavat rippeitä.
Politiikka Suomessa on niin väritöntä ja mautonta, että Soinin kaltaista värikästä retoriikan mestaria tarvitaan. Siksi hän voi sanoa mitä vaan, ilman ainoatakaan tekoa ja silti menestyä. Ihmeellistä, vai mitä? Aika kuitenkin aina paljastaa, mitä tekoa kunkin rakentama rakennus on. Niin käy myös Soinin puolueen kohdalla. Silloin yhdestäkin teosta olisi hyötyä.

TEKEMISEN MEININKIÄ ESPOOSSA

Kokoomus julkisti oman kunnallisvaalijulisteensa. Puheenjohtaja korosti tekemisen meininkiä. Minä mietin mitä tämä tekeminen Espoossa on saanut aikaan.
Espoossa valta on keskittynyt. Kokoomuksella on 41,8 % valtuustopaikoista (28/67). Johtavista virkamiespaikoista noin 72–76 %, laskentatavasta riippuen.

Tällä poliittisella vallalla he ovat vieneet päätökseen seuraavat hankkeet Espoossa. 1)Kaupungin osuuden myynti sähköyhtiöstä Fortumille, menetykset kuntalaisille tänä vuonna osinkoina noin 25–32 miljoonaa euroa sekä kauppahinnan arvonmenetyksenä noin 20 miljoonaa euroa, huonon sijoitusstrategian seurauksena.
2) Länsimetro-hanke, josta kaupungin kustannukset ovat noin 27 miljoonaa euroa vuosittain, seuraavat 30 vuotta. Metron todellisista kustannuksista ei ollut laskelmia. Niihin eivät sisältyneet katuverkkojen laajennukset asemien lähiympäristössä, ei uudelleen organisoitavien poikittaisliikenteen kustannuksia jne. lista on pitkä.
3) Kaupungin juuri uudistaman Jorvin laboratoriotoimintojen todella toimivan kuvantamisyksikön myyminen HUS:ille, seurauksena hankalat ja huonommin toimivat palvelut kuntalaisille.
4) Perusterveydenhuollon jatkuva alibudjetointi, josta tarkastuslautakunta on huomauttanut jo seitsemän vuotta.
5) Tapiolan kansainvälisesti merkittävän puistokaupungin muuttaminen kerrostalovaltaiseksi kauppakeskukseksi (ennen Tapiolaa tultiin ihailemaan ympäri maailmaa, kohta ei ole mitä ihailla).

Uusina hankkeina ovat kokoomuksen ajama täysin ylimitoitettu teatteritalohanke sekä vedenpuhdistamon sijoittaminen Sammalvuoreen. Uuden teatteritalon käyttötalousmenovaikutukset ovat 3-5 miljoonaa vuosittain, rakentamisesta hamaan tuntemattomaan tulevaisuuteen. Vedenpuhdistamon sijoittamista luonnonsuojelualueelle vastustavat kaikki alueen asukkaat.
Kaiken tämä tekemisen meiningin maksavat kuntalaiset. Samaan aikaan peruspalvelut ovat heikentyneet ja heikkenevät edelleen. Sairaaloista on pysyvä henkilöstävaje ja pula hoitovälineistä, geelipatjoista vanhuksille, pyörätuoleista ja kainalosauvoista loukkaantuneille.

Maan talous on kiristymässä ja jo nyt on Espoon käyttötalousmenojen kasvu suurempi, kuin verotulojen kasvu, vaikka nautimme vielä nousukauden viimeisestä aallosta. Samaan aikaan talous on ylijäämäinen, mutta palvleut jatkuvasti alijäämäisiä. Kysymys on arvoista ja johtamisesta. Kumpi on tärkeämpää, rakentee vai ihminen?
Kaupungin liian korkeasta investointitasosta ovat vastuussa koko poliittinen johto ja valtuusto, joka on hyväksynyt investoinnit vuosille 2005–2008. Tästä huonosta valmistelusta kantaa vastuun kokoomus suurimpana vallan käyttäjänä niin valtuustossa kuin virkamiesjohdossa.

Tehtyjen päätösten kustannuksien kattaminen on nyt edessä. Päätöksiä tehdessä, en pyynnöistä huolimatta ole saanut selvityksiä hankkeiden vaikutuksista käyttötalouteen ja niiden vaikutuksista peruspalveluihin. Alkavissa budjettineuvotteluissa on edessä jälleen sama laulu: on karsittava menoja koulu- ja terveyspalveluista. Vastuullinen politiikka olisi hoitanut ensin peruspalvelut kuntoon ja sitten esittänyt kunnan kannettavaksi näitä mammuttihankkeita.

Ei siis ole suotavaa, että missään demokraattisessa järjestelmässä yhden puoleen valta kasvaa mittoihin, jossa se voi näin voimakkaasti ohjata koko kaupungin toimintaa haluamallaan tavalla. Toivottavasti espoolaiset tuovat tähän selkeä muutoksen ja valta tulevaisuudessa jakaantuu tasaisemmin.

EUROOPPALAINEN USKO

Olen osallistunut viime vuosina muutamaan eurooppalaisten vaikuttajien foorumiin. Eurooppa muuttuu voimakkaasti kohti antikristillistä suuntaa. Muutos on nopea ja se näkyy erityisesti arvojen muuttumisena henkisistä ja hengellisistä materialistisiin. Tämä on johtamassa moraalin pirstoutumiseen ja ihmisen identiteetin heikkenemiseen. Eurooppalaisesta 1600-1700-luvun taiteesta noin 70 % heijasti kristillistä kulttuuria. Tänään, ei juuri ollenkaan.
Euroopassa lainsäädännön kulmakivenä oli vielä 50-luvulle saakka kristilliseettinen ajattelu. 60-luvun lopulla vasemmistoradikalismin myötä noussut jumalakielteisyys vahvistui. Ihminen edusti vapautta, Jumala taantumusta. Vapauden ihannointi soluttautui erityisesti opetushallintoon 70-luvulla. Uskosta Jumalaan oli tehtävä lasten kehitystä rajoittava voima. Uskontokasvatus hyväksyttiin, usko rajattiin yksityisyyteen. Tänään maailman luterilaisin maa, uskoo ainoastaan salaa.
Miten tähän tilanteeseen aikoo vastata kristikansa, on suuri kysymys. Vai onko Euroopassa enää kristittyjä? Entä Suomessa? Jos on, miten se näkyy? Miten me vaikutamme vallitsevaan kulttuuriin? Minusta tilanne on huolestuttava. Kuinka vastaamme Eurooppalaisen lainsäädännön pyrkimykseen rajoittaa kristillisyyttä?
Jos kristityt eivät vaikuta vallitsevaan kulttuuriin, sen tekee joku muu. Puhumme mielellämme jälkikristillisestä Euroopasta. Miksi emme puhu asioista niiden oikeilla nimillä? Tämä sukupolvi on ensimmäinen Jumalan selkänsä taakse jättänyt sukupolvi. Eurooppalainen kristillisyys on katoavaa, historian ihannointia ilman sydämen uskoa. Olemme vaihtaneet kristillisen uskomme rationalismiin ja humanismiin.
Eurooppalaiset poliitikot ovat yhä enemmän kiinnostuneita uskonnollisista tapahtumista ja liikkeistä. He ymmärtävät sisäisen yhtenäisyytemme ja haluavat siitä osuutensa, mutta eivät ole valmiita jakamaan arvojamme, ainoastaan huomiomme - äänemme. Olkaamme hereillä, ei kaikki ole kultaa mikä kiiltää. Ei pinssi poliitikon takissa vielä kerro, mitä hän todella haluaa. On varmistettava, mitä arvoja hän edustaa, ja minkä puolesta elää.

MISSÄ ONNI ON?

Pääministeri Matti Vanhanen otti reippaasti kantaa asumisen muotoihin ja tulevaisuuden kaupunkirakenteisiin. Hän etsi onnellisen perhe-elämän edellytyksiä erilaisista asumisen muodoista ja ympäristöistä. Pääkaupunkilaiset eivät tästä innostuneet, varsinkaan poliitikot, jotka ovat kilvan kiirehtineet tuomitsemaan Vanhasen ajatukset vanhanaikaisina ja taantumuksellisina.
Tutkimuksien mukaan, viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta, valtaosa suomalaisista haluaa elää väljästi rivi- tai omakotitalossa, jossa palvelut ovat lähellä. Mikä tässä Vanhasen esityksessä sitten meni pieleen? Ehkä se, että ihmiset eivät ole niin onnellisia ja tyytyväisiä kaupungeissa kuin väittävät olevansa.
Tiesitkö, että pääkaupunkiseudun tulonsaajista 24 % prosenttia (192.000) ansaitsee köyhyysrajaa vähemmän? Ja, että 15 % nuorista koulunsa lopettaneista jää vaille jatko-opintoja. Myös nuorten mielenterveysongelmien kasvu, alkoholiperäisen kuolleisuuden lisääntyminen ja huumausaineiden käyttäjien keskittyminen pääkaupunkiseudulle (40 %), ovat indikaattoreita jotka kuvaavat pahoinvointia ja ongelmien keskittymistä. Ei siis niin hohdokasta. Ehkä olisi hyvä keskustella asumisesta enemmänkin ja maltilla.
Suomessa on runsaasti maata, jopa pääkaupunkiseudulla. Lentokoneesta asiaa katsoen, on tonttipulakäsitettä vaikea ymmärtää. Onko onni yhtä kuin paikka johon mennä, vai paikka johon haluaa mennä?

MITEN PIENI PUOLUE SAISI ÄÄNENSÄ KUULUVIIN?

Puolueeni Kristillisdemokraattien vaalistartti oli lauantaina. Mainio, innostunut, värikäs, jopa erinomaisin teemoin esiin marssinut ehdokasjoukko, teki minuun vaikutuksen. Voisi tehdä muihinkin. Osaamista on, media näkyvyyttä ei. Mistä ratkaisu?
Ehdotan huomiostrategian muutosta. Se mitä ei saa ilmaiseksi, se on ostettava. Se mitä meistä ei kerrota, on kerrottava itse. Strategisesti on siirryttävä olemassa olemisen puolustamisesta valtaustaisteluun. Silloin propaganda vastuu on hyökkääjällä. Luovalle politiikalle on aina tilaa. Se maksaa, mutta vähemmän kuin pelikentän menettäminen.
On muutettava kuiva, mutta kaikkia koskettava tärkeä viesti mielenkiintoiseksi. Ihmisten arkielämään liittyvät ratkaisumme ovat hyviä ja toteuttamiskelpoisia, mutta suurin osa suomalaisista ei tiedä niistä.
Meidän on otettava vastuu huomion herättämisestä. Se on tiedottamisen jalompi muoto. Taitolaji, jonka osaajan löytäminen vaatii työtä ja löydetylle kannattaa muutama ekstra ropo maksaa. Väitän, ettei puolueemme todellista kannatusta ole mitattu, ennen kuin ihmiset todella tietävät, minkä puolesta me teemme työtä.
Tälläkin hetkellä globaalissa verkossa on 1.3 miljardia ihmistä, joista suomalaisia noin 0.8 miljoonaa. Tavoittaaksemme heidät on käytettävä viimeisimpiä tekniikoita, www-sivujen hakuoptimointeja ja mielenkiinnon herättäjiä. Osaajia on, en ihmettele, vaikka jopa omissa riveissämme. Selkokielisyyttä on lisättävä ja visualisointi muutettava sellaiseksi, jossa kuva itsessään herättää jo vastauksen löytämistä. Toistan: osaajia on, en ihmettele, vaikka jopa omissa riveissämme. Mieti, mikä sinua kosketti viimeksi. Se todennäköisesti koskettaa muitakin.
Jos politiikka ei tule iholle, se ei kosketa, ja jos se ei kosketa, siitä ei välitä. Jos se koskettaa, siitä kiinnostuu. Ensimmäinen kynnys on ohitettu.
Jos sain sinut kiinnostumaan, ota yhteyttä. Meillä on, mutta tiedätkö mitä?

ARKKIPIISPA PAARMA JAKOI OMAN KIRKKONSA?

Luterilaisen kirkon arkkipiispa Jukka Paarma antoi merkittävän haastattelun, jossa hän toteaa homoseksuaalisuuden olevan synnynnäistä. Näkemys uutisoitiin laajasti mediassa. Ulostulo oli voimakas ja selkeä. Nyt kirkon näkemys ja suunta on tiedossa. Myös vaikutuksista arkkipiispalla on jo näkemys; kirkko tulee jakautumaan.
Ulostulo näyttää harkitulta ja myös seurauksiin kirkko näyttää olevan varautunut, ainakin jollain mielellisellä tasolla. Arkkipiispa siis tietoisesti jakaa oman kirkkonsa, mutta miksi. Onko paine niin jo niin suuri omien joukoista, että hermo petti? Onko kirkon eliitin sisällä jo niin vahva maallinen siipi, että oli pakko astua ulos ja vetää rajalinja Raamatun näkemyksen ja kirkon näkemyksen välille. Nyt näkemykset kulkevat eri suuntiin ja sen arkkipiispa lausunnollaan hyväksyy (vanhurskauttaa), kirkon uudeksi tieksi. Siinä tulkinta ja historiallisuus syrjäyttävät painoarvossa ilmoituksen merkityksen. Samalla tunnustuskirjojen merkitys muuttuu, ne ovat osa kirkon historiaa, mutta niiden ohjauksen ja vaikutuksen annetaan kaventua kirkon näkemyksissä.
Entä nyt? Luonnollinen seuraava askel olisi syntikäsitteen avaaminen: onko synnillä sinänsä merkitystä, sehän on luterilaisen kirkon näkemyksen mukaan synnynnäistä. Se johtaakin jo suurenluokan muutokseen, Kristus joutuisi ”työttömäksi” omassa kirkossaan. Surullista. Toisaalta kirkko on päässyt asettamaansa tavoitteeseensa, olla kansankirkko, jota kansa johtaa. Suunta on selvä, arkkipiispa on puhunut.